Mielihyvällä olen lukenut viime vuosina kirjailijoiden ja muiden taiteiden edustajien kannanottoja Maa-planeetan tärvelemistä vastaan. Ilmaston kuumenemista ei enää voi peruuttaa, mutta sitä on hillittävä, ja lajikato pitää saada pysäytetyksi. Samalla olen ollut vähän tyytymätön, koska vaikuttaa siltä, että kokonaisuutta ei haluta nähdä.
Länsimaalaisten, laveasti määriteltynä, on ollut ja on edelleen vaikea päästä ajatuksesta, että ihminen lajina olisi etuoikeutettu ja muut lajit, samoin eloton ympäristö, meille käyttöön annettu varanto. Otaksun, että yksi suurimmista, jollei suurin, este on tämä Raamatun luomiskertomuksen kohta: ”Jumala sanoi: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.” (Vuonna 1992 käyttöön otettu suomennos). Kaikki muu oli luotu jo, vaiheittain, eri päivinä. Ihminen siis tämän mukaan luotiin eri päivänä, puhtaalta pöydältä.
Eksegetiikan eli raamatunselitysopin mukaan tämä on kahdesta luomiskertomuksesta toinen, ensimmäinen oli Aatamista, Eevasta ja paratiisista kertova. Se on ajalta, jolloin juutalaisilla oli vielä käsitys useammasta kuin yhdestä jumalasta, mihin viittaa verbimuoto ”tehkäämme”.
Lääketieteen opintojeni alussa tutustuin koulussa opittua perusteellisemmin toisenlaiseen käsitykseen, evoluutioon eli polveutumisoppiin. Ensimmäisen opintosyksyn ohjelmaan sisältyi fysiikan ja orgaanisen kemian kurssien lisäksi eläintiede, johon kuului eläinten preparointi. Kalasta aloitettiin, viimeiseksi tutkittiin kissa. Samat tärkeät rakenteet löytyivät kaikilta näiltä selkärankaisilta, vähän erilaisina vain. Samat, jotka haettiin esiin myöhemmin vuorossa olleen anatomian kurssin aikana – tosin rakenteita siinä selvitettiin vastaisten opintojen, erikoisalojen kurssien, pohjaksi laajemmin.
Vuosisatojen kuluessa käsitystä ihmisen erityisyydestä ja etuoikeuksista on perusteltu jumalan antamalla sielulla, mielellä, tietoisuudella, kielellä, viime aikoina aivojen koolla, kuorikerroksen poimuuntuneisuudella, etuotsalohkon koolla. Paitsi että ihminen on noiden perusteella leikattu muista elollisista erilleen, meidät itsemmekin on lohkottu, kun jokin noista on nimetty mielemme ja tietoisuutemme edellytykseksi, synnyttäjäksi.
Elämä planeetallamme on vajaat neljä miljardia vuotta vanhaa, ja lajit, joista läheskään kaikkia ei ole vielä edes löydetty, ovat tuon huikean pitkän ajan kuluessa kehittyneet kukin omaan suuntaansa. Jokaisella on oma Umwelt, jos käyttäisi virolais-saksalaisen biologin Jakob von Uexküllin nimitystä, joka Tieteen termipankin mukaan tarkoittaa eläimen lajityypillistä subjektiivisesti tavoitettavissa olevaa elinympäristöä. Ihmislajin edustajien Umweltiin kuuluu tietoisuus. Mutta onko se vain meidän kykymme?
Joukko nimekkäitä tieteilijöitä julkaisi 2014 Cambridgen julistuksen, jonka ydinsanoma oli, että vastaus edellä olevaan kysymykseen on ei. Vahvan tutkimusnäytön perusteella tietoisuus on ainakin selkärankaisten ja pääjalkaisten (arkikielellä mustekalojen) mielen kyky.
Filosofian aivot/keho-arvoitus on edelleen olemassa, vahvoilla olevaa teoriaa mielen ja tietoisuuden syntymekanismista ei tieteellä ole antaa – eikä millään muullakaan taholla. Jotakin silti jo tiedetään. Se näyttää selvältä, että tietoisuus on paljon vanhempaa perua kuin kieli, kulttuuri tai jokin aivojen kuorikerroksen ominaisuus tai osa. Tähän Cambridgen julistuksen pohjana olevat havainnotkin viittaavat. Aivotutkija Antonio Damasio esittää tietoisuuden pohjan olevan kehollinen, ja perusteluna on mm. se, että ilman ehyitä aivojen ja kehon välisiä hermoyhteyksiä tietoisuutta ei ole. Yksi arka kohta on aivojen pohjassa, aivorungon takaosassa, johon osunut, nuo hermoyhteydet katkaiseva täsmävaurio sammuttaa tietoisuuden, vaikka aivot muuten olisivat terveet.
Cambridgen julistuksen jälkeen on saatu edelleen lisää tietoa muiden lajien kyvyistä. Mieli, eli keskushermoston kyky tuottaa ja käsitellä yhdessä aistien ja kehon ”raportteja”, saattaa olla aivan yksinkertaisen keskushermoston saavutettavissa. Tietoisuus, mielen myöhempi kyky, ymmärrys omasta olemassaolosta ja ympäristöstä, lienee moniportainen, keskushermoston kasvaessa vähitellen laajentunut. Ihmisen aivokuoren ominaisuudet, vaikkakaan eivät synnytä tietoisuutta, antavat mahdollisuuden sen laajuuteen ja luovuuteen.
Millainen on jonkin toisen lajin tietoisuus? Olen tehnyt amatöörietologisia havaintoja kissoista ja koirista. Ne eivät mieti Kantin objektiivista korrelaattia tai muuta filosofista kysymystä, ratkaise matemaattista ongelmaa, mutta ovat monesti paljon minua paremmin kärryillä siitä, mitä kulloinkin on meneillään talossa ja sen ympäristössä. Kissa on kehollisen ajattelun mestari, esimerkiksi oikean ponnistusvoiman, -kulman ja apupintojen käytön valitsemisessa korkean kaapin päälle pääsemiseksi. Tämän seuraaminen toi minulle kehomuistoja siitä, miten ammoin vaivalla opin haluamani saksaustyylin pituushypyssä. Vartalo ja jalat sen viimein käsittivät, ei pää. Lajienvälistä yhteistä on, ja viestintäkin onnistuu, tiettyyn rajaan asti. Ehkä joskus vielä paremmin, jos tai kun esimerkiksi valaiden kieltä aletaan ymmärtää.
Mietiskelevältä näyttävä kissa on saanut leikkimään ajatuksella, että ehkä siinä on pieni buddha. Kaikesta päätellen se ei palvo omaa minää, elä sotkuisessa samsarassa, vaan elää tässä hetkessä.
Alkuun palatakseni: Eikö voitaisi hyväksyä kaikki, kokonaisuus, kun se on niin kovin ilmeistä. Elämme yhteisessä, rajallisessa maailmassa muiden lajien kanssa. Meillä on sama kaukainen lähtökohta ja evoluution kautta enemmän tai vähemmän yhteistä. Toisaalta monilla niistä aistit ovat paljon tarkemmat kuin meillä, tai on aisteja, taitoja ja kykyjä, jotka meiltä puuttuvat. Tästäkin syystä niiden sisäisen maailman mahdollisesta rikkaudesta meillä ei ole käsitystä. Erityisasemamme otaksuminen on muinainen, ikävän sitkeäksi jäänyt ajatusvirhe.
Myös käsitys meistä itsestämme voisi olla kokonaisempi. Meille ei ole kehittynyt vain aivojen kuorikerros, etuotsalohko, tai kyky pohtia käsitteellisiä asioita, vaan kehollisen ihmisen koko olemus ja mieli.
Kuva: Teija Kellosalo-Hohl
Vastaa